Helmikuu on jo loppusuoralla. Aika on kulunut nopeasti ja huomaamatta. Bloggaaminen on jäänyt toissijaiseen asemaan elämän heitellessä sinne ja tänne. Helmikuu on ollut luopumisen kuukausi.
Joulun alla jouduimme tekemään vaikean päätöksen. Pippuri oli laskettava sateenkaaren toiselle puolelle. Peräpää halvaantui kokonaan ja kivut olivat sitä luokkaa, että jouduin antamaan kolminkertaisen annoksen kipulääkettä hänelle. Suru oli suuri, mutta tiesimme että Pippuri on nyt paremmassa paikassa ilman kipuja. Ikävä on kova, mutta päivä päivältä se helpottaa. Pippuri elää aina sydämessämme.
Helmikuun alussa kävimme mieheni kanssa Lontoossa. voi rakastan Lontoota. Tällä kertaa emme kierrelleet nähtävyyksiä vaan shoppailimme, kävimme market-alueella ja niin, meidän ei pitänyt käydä nähtävyyksiä katsomassa. Mieheni kuitenkin huomasi että olimme metrolla tulleet Buckinghamin palatsin lähelle ja hän ehdotti, että kävelisimme sinne. Olihan se ihan vieressä. Kysyin vielä häneltä, että onko se tuolla missä tuo Englannin lippu liehuu katolla ja voisitko tarkistaa asian kännykästä että olemmeko oikealla tiellä. Kyllä se kuulemma on oikea rakennus ja olemme oikealla tiellä. Hemmetti, kävelyä oli aika paljon ( lonkkani huusi hoosiannaa tässä vaiheessa) ja se rakennus missä lippu liehui oli Westminster abbey, eikä mikään Buckinghamin palatsi. Se siitä miehen logiikasta ja suunnistustaidoista.
Takasin metrolle kävely sujui paremmin pienellä pyörähdyksellä pubin kautta. Eihän klo 12 ole liian aikaista yhdelle oluelle? Onhan se kello meidän aikaa jo 14. Ainakaan itse englantilaisille ei 12 ole lian aikaisin, sillä pubi oli aika täynnä jo tuohon aikaan. Illalla erehdyimme ottamaan englantilaista perinneruokaa fish and chips. Mielikuva tästä oli sellainen mikä aikoinaan oli Hesburgerissa tarjolla. No voin kertoa, että meidän hotellissa se ei ollut lähelle sitä annosta mikä oli mielikuvissa. Mielikuva ei todellakaan vastannut odotusta. Annos kun tuotiin pöytään olin varmaan kauhuissani, onko minun todella syötävä tuo kaikki. Herran jestas, se oli puolikas kala mikä sieltä tuotiin friteerattuna eteeni. Voin kertoa, että lopputuloksena en jaksanut syödä kaikkea, mutta viinin jaksoin juoda hyvin ihan pohjia myöten. 
Matkan jälkeen sairastuinkin heti influenssaan. Tämä oli varmaan joku englantilaisten brexit-kosto EU-kansalaisille. Yskin niin ,että keuhkoni taisivat lennellä jossain Hyvinkään korkeuksilla sekä vuoroin palelin ja hikoilin lainehtien peitteitä pois heitellen. Vähän kun alkoi helpottamaan olo ja yritti olla vähän pystyssä niin tuskahiki oli päällä. Paras oli palata kiltisti vaan sänkyyn, että pää olisi kestänyt pystyssä ja järki edes vähän päässä. Jos tämä oli alkusoittoa brexitille, niin mitä se on sitten kun se astuu voimaan?
Influenssasta pystyyn selvittyäni meitä kohtasi uusi järkytys. Meidän 12-vuotias Yorkshirenterrieri Kaneli lopetti syömisen ja juomisen. Kun Kaneli, joka muuten oli suursyömäri, tekee näin on se eläinlääkärin paikka. Onneksi Tammiston Evidensian eläinsairaala on lähellä ja pääsimme sinne. Eläinlääkärin otettua verikokeita ja lopulta ultrattua munuaiset, tuli tuomio. Munuaiset olivat lakanneet toimimasta ja olisi parempi että Kaneli laskettaisiin sateenkaaren toiselle puolelle. Minulle oli sillä hetkellä aivan selvä, että Kaneli ei yhtään kärsi vaan hänet lasketaan paikkaan missä ei ole kipuja. Päätös oli minulle hyvin selvä, mutta erittäin raskas. Kaneli, joka oli mamman rakas pikku koira ollut 12 vuotta oli nyt siirtymässä mamman viereltä pois. Raskasta se päätöksen tekeminen oli jo senkin takia, sillä emme olleet toipuneet vielä Pippurinkaan pois menosta, vaikka se oli ollut odotettavissa ja olimme siihen valmistautuneet jo pari vuotta. Päätös Kanelista luopumisesta oli tehty ja otin hänet syliini siksi aikaa kun eläinlääkäri hakee nukutusaineet ym. Huomasin jo siinä Kanelia sylissä pitäessäni, että Kanelin hengitys alkoi muuttua pinnalliseksi ja eläinlääkärin antaessa ihan nukutusainetta, Kanelin pulssi loppui ja hän siirtyi sateenkaaren toiselle puolelle siinä mamman sylissä.
Järkytys se Kanelin poismeno oli. Kaikki tapahtui kahdessa päivässä ilman ennakkovaroitusta, mutta Kaneli lähti kuten elikin- hetkessä ja ns. saappaat jalassa. Nyt hänellä on hyvä olla, eikä kivut eikä munuaiset vaivaa. Niin meidän koiralauma pieneni hyvin pienen ajan sisällä neljästä kahteen koiraan. Elämä jatkuu, ikävä Pippuria ja Kanelia on kova, mutta Muskotti ja Nose ovat suurena lohtuna päivittäin. Pippuri ja Kaneli elävät aina meidän sydämessä ja ovat sitä kautta aina läsnä.
